Opettiko 90 -luvun lama?

Mitä silloin 90-luvulla oikein tapahtui?

Teollisuuden kansainvälinen hintakilpailuky heikkeni. Yhdessä Suomelle tärkeässä teollisuudessa, paperiteollisuudessa, vallitsi maailmanlaajuinen ylituotanto. Suomen ulkomaankaupasta 15-20 prosenttia oli Neuvostoliiton kauppaa ja Neuvostoliitto romahti. Sitten yhdistyi Saksa ja siitä seurasi korkojen nousu Euroopassa. Suomessa oli paljon ulkomaista velkaa, kun yrityksille ja yksityisillekin oli myyty edullisia valuuttamääräisiä luottoja, joten korkotason nousu oli talouden takaisku. Sen sinetöi Suomen vahvan markan politiikkaa seurannut pakkodevalvaatio, joka nosti rajusti valuuttalainojen arvoa Suomen markoissa.

Korot olivat asuntolainoissakin niin korkealla, ettei sitä ymmärrä, jos ei sitä kokenut, vai miltä kuulostaa asuntolaina
18 %:n korolla? Yksi asiakkaistani oli kuorma-autoilija, joka oli juuri ostanut uuden kuorma-auton kuljetuslavoineen - valuuttaluotolla. Paikallinen marketkauppias oli rakennuttanut kaupan, siis sen rakennuksen - kokonaan valuuttaluotolla.
Ja näitä oli paljon. Lainojen pääomat lähes tuplaantuivat ja korot olivat nousseet huikealle tasolle.
Epätoivo oli monen osalla käsin kosketeltavissa.

Ennen devalvaatiota lainaa oli tarjolla halvalla ja se johti ihmisten käytössä olevan rahan määrän nopeaan kasvuun. Tästä seurauksena oli asuntojen ja liiketilojen hintojen voimakas nousu. Niin ihmiset kuin yritykset ostivat velkarahalla ylikalliita huoneistoja ja taloja. Kun valuuttalainojen pääoma devalvaation seurauksena nousi ja korot kohosivat, ihmiset yrittivät realisoida omaisuuttaan. Siitä syntyi arvojen aleneminen ja monen pankille annetun vakuuden arvo romahti.

Olimme lamassa, sen seurauksena rahan käyttö, niin kulutus kuin investoinnitkin romahtivat. Yrityksiä alkoi mennä konkurssiin ja tästä luonnollisena seurauksena aiheutui suurtyöttömyys. Työttömyysprosentti Suomessa vuosina 1992-1997 yli 12 prosenttia, mutta pahimmillaan esimerkiksi vuonna 1994 se oli kokonaisuudessaan 17 % ja esimerkiksi rakennusteollisuudessa lähes 37 %. Pankkien talous sakkasi, sitä Suomessa ei olisi osannut odottaa, olimmekin yhtäkkiä keskellä vakavaa pankkikriisiä. Budjettivaje oli useita prosentteja laskettuna bruttokansantuotteesta ja Suomen luottoluokitus laski. Perustettiin Valtion vakuusrahasto, jonka tehtävä oli pelastaa pankit. Tässä yhteydessä SKOP ja Suomen Säästöpankki loppuivat, ne yhdistettiin osuuspankkiryhmän, KOP:n, Postipankin ja Yhdyspankin kesken. KOP ei kuitenkaan selvinnyt vaan sen oli yhdistäydyttävä Yhdyspankin kanssa Merita-pankiksi.

Pankit pelastettiin ja ihmiset uhrattiin. 

On lukuisia yksittäisiä kohtaloita, joissa velalliselle ei annettu armoa, omaisuus myytiin pilkkahintaan ja ostaja löytyi yksittäisten velkojapankkien johdon tuttavapiiristä. Kun jokainen yritti pelastaa itsensä ja mahdollisuuksien mukaan hyötyä tilanteesta, peli oli kovaa. Inhimillisyyttä ei monessakaan tapauksessa löytynyt. Millaisia kirjoituksia olisikaan ollut, jos meillä silloin olisi ollut some! Melkein toivon, että olisi ollut, pankille koituva mahdollinen imagohaitta tai sen pelko olisi voinut pelastaa edes osan ihmisiä.

Asuntovelallisten osa oli karmea, lama iski pahiten niihin kotitalouksiin, joissa laina oli otettu silloin kun asuntojen hinta oli korkealla. Korot nousivat ja tulot supistuivat, moni ei enää selvinnyt veloistaan. Asuntojen hintojen laskiessa myös vakuusarvot laskivat jopa alle velan arvon. Monet kotitaloudet olivat pakotettuja myymään asuntonsa alle aikoinaan maksamansa hinnan ja myös alle velan määrän. Osa jäi ns. kahden asunnon loukkuun. Uusi koti oli juuri ostettu, vanhaa ei ollut vielä myyty, mutta se ei haitannut, kun raha oli halpaa ja asuntokauppa kävi. Sitten kaikki muuttui lähes yhdessä yössä. Vähiten kärsivät vuokralla asujat, joilla tulotaso oli ollut pieni. Heillä ei ollut lainaa ja he olivat tottuneet elämään pienellä. Hekin totta kai kärsivät työttömyydestä, mutta he olivat tottuneet pihistämään, eikä heillä ollut taloudellisia sitoumuksia. Pahiten tämä taas kosketti niitä ihmisiä, joilla oli ollut hyvät tulot ja elintaso mitoitettu sen mukaisesti. Kun rahan hinta nousi ja työt saattoivat samaan aikaan loppua, tulotaso romahti. Moni heistä ei kestänyt ympäristön painetta ja epäonnistumisen tunnetta.  

Itse kuuluin juuri aloittaneena yrittäjänä tähän ihmisryhmään, joka asui vuokralla, ajoi vanhalla autolla eikä omistanut kuin sen yrityksen. Sillä oli lainaa, mutta se oli onneksi markkalainaa. Työtä oli luojan kiitos riittävästi, asiakkaani kun olivat niitä taloyhtiöitä, maatalouksia ja sellaisten alojen yrityksiä, joita lama ei kaikkein pahiten kurittanut. Mutta tilitoimistojakin kaatui silloin. Tiedän yhden ison tilitoimiston, jonka useampi iso asiakas ajautui konkurssiin. Silloin ison asiakkaan hoitamiseen tarvittiin työntekijöitä, tekniikka ei ollut sellaista kuin nyt. Kun työsuhteet olivat pitkäaikaisia, myös irtisanomisajat olivat pitkiä. Kun tilitoimiston tulot vähenivät rajusti asiakkaiden konkurssin takia ja samaan aikaan henkilökunnalle piti kuitenkin maksaa irtisanomisajan palkka puoleltakin vuodelta sosiaalikuluineen, kävi tilitoimiston huonosti. Ja myös sen omistajan. Kaikki henkilökohtainen omaisuus myytiin, tilitoimisto kun oli kommandiittiyhtiö ja omistaja näin vastuussa sen veloista.

Näin myös läheltä monen yrityksen konkurssin ja jouduin seuraamaan surullisia ihmiskohtaloita. Itse oli nuori, reilusti alle 30 vuotias. Heti yrittäjäurani alussa näin sellaista raadollista yrittäjän elämää ympärilläni, että vieläkin sen muisteleminen saa silmäni kostumaan. Kukaan, joka ei ole elänyt sitä aikaa työelämässä ei voi ymmärtää mitä suomalaiset silloin kokivat. Sitä ei voi lukemalla tajuta, jos sitä ei ole kokenut. Inhimillisyyttä ei ollut, jokainen piti huolen vain itsestään eivätkä kaikki selvinneet.

Itse olin heti tiukempien rajoitusten kannattaja, jotta yhteiskuntaa ei olisi tarvinnut sulkea. Olisin halunnut lentokentille ja satamiin automaattiset karanteeniin ohjaukset. Valtiolle olisi tullut halvemmaksi vuokrata lentokenttähotellit majoituksiin, jos sitä hintaa verrataan siihen mitä jo nyt on jouduttu rahoittamaan eikä olla lähelläkään kriisin loppua. Olisin myös sulkenut rajoja. Rohkeasti. Aivan varmasti olisi tullut hirveä älämölö ja hallitustamme olisi haukuttu, mutta jos he sillä hetkellä olisivat käyttäytyneet kuten monet poliitikot käyttäytyvät - jos tunnet olevasi oikeassa et välitä palautteesta. Nyt kun tauti olisi Suomessa lähes täysin hallinnassa (kuten toki nytkin) ja sen lisäksi taloutemme olisi kunnossa, Sanna Marin olisi kansallissankari. Hänellä olisi "vain taivas rajana" sille mitä hän haluaisi tulevaisuuden politiikassa tehdä. 

Miksi olen huolissani?

Olen talousihminen ja siksi katson maailmaa ja tätä omaa maatamme talouden kautta. En rahan, vaan talouden. Nämä eivät ole sama asia. Raha on vain osa taloutta. Rahan "kerääminen" ei kiinnosta minua, vaan sen liikkuminen. Vain silloin kun raha liikkuu, talous toimii ja ihmiset voivat hyvin. Nyt niin ei käynyt, jouduimme sulkemaan yrityksiä. Osa niistä ei avaudu enää. Täällä Raumallakin löytyy yrityksiä, joiden ovia ei enää avattu uudelleen, kun ne suljettiin joko määräyksestä tai sen vuoksi että asiakkaita ei ollut. Vaikka olen talousihminen, en todellakaan ole immuuni ihmisten hädälle. Näen sen ympärilläni nytkin ja tunnen ennusmerkit - tiedän että pahempaa on tulossa. Monesti mietin, kunpa emme joutuisi siihen tilanteeseen mitä oli 90-luvulla. Syyt silloin olivat täysin erilaiset, mutta seuraukset voivat olla samat, jopa pahemmat. Surullisinta on, että nyt meillä olisi ollut ja on edelleen mahdollisuudet vaikuttaa, ettei kävisi niin pahasti, mutta kuitenkin näyttää siltä ettei oikeita asioita tehdä.

Juuri luin artikkelin, jossa todettiin, ettei tullut konkurssiaaltoa. Kuulin jo jokin aika sitten yhden ministerin todenneen, että hyvin tästä nyt kuitenkin selvittiin, konkurssit eivät ole kovin paljon lisääntyneet. Kun talouteen perehtyneet lehdet ja asioista vastaavat ministerit päästelevät tuollaisia suustaan on syytä huolestua. Se kertoo, etteivät he ymmärrä taloutta, eivät sitä miten yritykset toimivat. Ei konkurssi tule silloin siinä kohdassa, kun rahat loppuvat. Konkurssi ottaa aikaa, etenkin nyt kun prosessia on hidastettu, jotta turhilta konkursseilta vältyttäisiin. Todellisuudessa suurin osa konkursseista on turhia, mutta se ei ole tämän kirjoituksen aihe.

Surullisinta on, että nyt meillä olisi ollut ja on edelleen mahdollisuudet vaikuttaa, ettei kävisi niin pahasti, mutta kuitenkin näyttää siltä ettei oikeita asioita tehdä. 

Hänellä on kaksi vaihtoehtoa, hän voi joko hakeutua itse konkurssiin tai venyttää sitä niin pitkälle kuin mahdollista, mutta samalla kasvattaa velkamäärää. Hänellä on lainoissa oma kotinsa panttina ja kasvattamalla velkaa, hän lisää riskiä menettää kaikki mitä hänellä on. Mutta hän on toiveikas, kuten yrittäjät yleensä ovat ja hän jatkaa sinne asti, kunnes joku ulkopuolinen taho puhaltaa pelin poikki. Näin tapahtuu valitettavasti suurimmassa osassa. Kalenterissa ollaan silloin vähintään alkuvuodessa, jopa ensi keväässä tai kesässä. Eivät ne konkurssit vielä näy. Sen ymmärtäminen olisi tärkeää. Se on tärkeää kahdesta syystä.   

Nyt valtion tulisi panostaa ilmaiseen tai kohtuuhintaiseen neuvontaan, siihen mitä yrityksen tulisi tehdä. Avuksi yrittäjälle sen tarkastelemiseen, onko realistista saada yritys toimimaan vielä kannattavasti, vai onko parasta ajaa se alas nyt. Näin pelastaisimme monta yrittäjää, jotka voisivat jatkaa myöhemmin tuottavina yhteiskunnan jäseninä. Inhimillisistä kärsimyksistä puhumattakaan. Totta kun on sekin, että siellä ensi keväänä tai kesänä ei ympäristö enää ymmärrä yrityksen konkurssin johtuvan koronasta, vaan tuomitsee yrittäjän epäonnistujaksi. Konkurssin tehnyt yrittäjä ei koskaan ole epäonnistuja, mutta monen ympäristö ajattelee niin kun ei asiaa ymmärrä. 

Mietitäänpä hetki. 

Keväällä yrityksen toiminta takkusi, se joko määrättiin kiinni tai sillä vaan yksinkertaisesti ei ollut asiakkaita. Mitä teki yrittäjä? Yrittäjä on sinnikäs ihminen ja alkoi miettimään ratkaisua. Hän otti yhteyttä kaikkiin tahoihin, jotka häntä laskuttavat. Hän siirsi vakuutusmaksut syksyyn, hän sai puhuttua vuokranantajansa kanssa, ei paljoa alennusta, mutta maksuaikaa. Hän haki verottajalta alv-lainaa ja sai sitä. Hän päätti hakea kehitysavustusta ELY-keskuksesta ja sai sitä. Kaikkia laskuja ei onnistuttu siirtämään, joten kun avustus maksettiin tilille, hän maksoi siitä rahasta laskut pois. Hän suunnitteli sitä kehitystyötä, jota oli avustushakemuksessa kuvattu. Voi olla, ettei se ollut oikein toteuttamiskelpoinen, mutta hyvin sillä rahaa sai. Yrittäjä ei ihan täysin edes ymmärrä mihin sitä rahaa saisi käyttää, mutta käytti siihen mihin se omasta mielestä tarvitiin.

Sitten tulee syksy - eikä tarvita edes sitä pelättyä toista aaltoa - kun karu totuus alkaa valjeta. Laskuja on erääntymässä, kaikki normaalit laskut ja niiden lisäksi kaikki ne siirretyt kulut. Tulot eivät kuitenkaan ole ihan sitä kuin normaalisti, tai ei ainakaan sen enempää. Miten ihmeessä hän pystyy maksamaan kaiken? Verottaja lähettää alv-lainasta maksukehotuksia, kun sen ensimmäiset erät on jääneet maksamatta, vakuutusmaksut keräävät jo perintäkuluja ja viivästyskorkoja. Vuokranantaja muistuttelee ja uhkailee toimitilan irtisanomisella. Yrittäjä tekee kehittämisavustuksen loppuraportin ja miettii että sieltä tulee onneksi edes vähän lisää rahaa, avustuksen loppuosa, kun maksetaan vasta loppuraportin jälkeen. Mutta hän ei ole osannut käyttää rahaa kuten piti ja lopputuloksena ei ole lisätilitys vaan takaisinperintä jo maksetulle rahalle. Se on se ns. viimeinen niitti. Yrittäjällä ei ole mahdollisuutta selvitä tilanteesta.

Hinnat siis ainakin osittain laskisivat, jolloin kulutus kasvaisi ja ihmiset saisivat pitää työnsä. Raha kiertäisi. Kuten jo aikaisemminkin totesin, yhteiskunnan toimivuuden edellytys on, että raha kiertää. Siinä kohdin, kun se kierto loppuu, olemme suossa. Ja jos ihmisillä ei ole työtä, he eivät kuluta, se on päivänselvä asia. Siksi on tärkeää turvata yritysten toiminta, jotta turvataan työpaikat, jotta taas turvataan yritysten ja yhteiskunnan toiminta. Se on oravanpyörä, jonka pysäyttäminen taitamattomasti tai ajattelemattomasti maksaa yhteiskunnalle sellaisen hinnan, ettei sitä ihan kunnolla ymmärrä, jos ei ollut työelämässä 90-luvulla.

Tuleeko toinen aalto Suomeen vai ei? Kun seuraan ihmisten käyttäytymistä, turvavälien unohtamista, juhlimista, käsien pesun unohtamista ja käsittämätöntä matkailua ulkomaille heti kun jonkun turistikohteena tunnetun maan rajat on avattu, olen varma, että se tulee. Huolestuneena luen tutkimuksia, joissa todetaan miten nuoret hyväkuntoiset ihmiset, jotka ovat sairastaneet koronan selkein oirein, mutta lievänä, ovat edelleen sairaita. Sydänlihaksessa on tulehdusta tai ajatus sakkaa. Tai jotain muuta. Me emme tunne tätä tautia. Miksi emme voi vain jatkaa hyvää hygieniaa, pitää turvavälejä, juhlia hillitysti ja välttää matkustelua ulkomailla? Jos haluamme matkailla, tehdään se kotimaassa, tuetaan samalla kotimaisia yrityksiä, jotka ovat pulassa. Suojellaan samalla yhteiskuntaa. Jos se tuntuu kaukaiselta ja vaikeasti ymmärrettävältä - suojellaan läheisiämme, kuka vaan voi olla oireeton taudin kantaja ja tartuttaa lukuisan määrän läheisiään, joku heistä ei ehkä selviä.

Jos toinen aalto pyyhkäisee kunnolla yli Suomen, iso osa yrityksiämme ei kestä sitä. Kun puhutaan yrityksistä pitää muistaa, että yritys tarkoittaa sen omistajan lisäksi kaikkia sen työntekijöitä. Se tarkoittaa myös kaikkia sen yrityksen tulevaisuudessa maksamia verotuloja yhteiskunnalle. Yritysten menettäminen tarkoittaa inhimillisten tragedioiden lisäksi yhteiskuntamme kriisiä.

90-luvun jälkeen tuntui, että ihmiset olisivat vähän oppineet. Mutta vaikka yksittäiset ihmiset ehkä oppivat, emme kansakuntana ilmeisesti oppineet yhtään mitään. Jokaisen ikäluokan on tehtävä omat virheensä ja nyt pelkään pahoin, että maksamme siitä opista kalliin hinnan.
Me emme yksittäisinä ihmisinä voi mitään sille mitä valtiovallan edustajat päättävät ja tekevät. Voimme toki yrittää vaikuttaa siihen, mutta emme todennäköisesti saa kovin paljon muutosta siihen mitä he tekevät.

Yritysten menettäminen tarkoittaa inhimillisten tragedioiden lisäksi yhteiskuntamme kriisiä. 

Mutta me voimme ihan jokainen vaikuttaa omaan käytökseemme. Jotta emme joutuisi tiukkaan sääntelyyn ja yritysten toiminnan sulkemisiin lain voimalla, otetaan tämä asia nyt vakavasti. Käyttäydytään järkevästi. Pidetään turvavälit. Pestään kädet ja jos se ei ole mahdollista, käytetään käsidesiä. Ei yskitä ja aivastella avoimesti vaan suojataan pärskeet. Ei mennä minnekään, jos olla kipeitä.
Käytetään niitä maskeja tarvittaessa - maski ei ole nolo, se on fiksun ihmisen merkki.
Ja tuetaan kotimaisia yrityksiä, sen ulkomaanmatkan voi tehdä ensi vuonnakin. 

Otetaan tämä nyt vakavasti. Taloutemme ei tule kestämään voimakasta toista aaltoa. 
Me emme yhteiskuntana kestä sitä.